Taiteellinen urani

 

OHJAAJANA

Mikkelin kansalaisopiston esitystaidollisten aineiden opettajana:

1. Ensimmäinen ohjaustyö on tietysti aina muistissa, onhan se eräänlainen näytön paikka. Ohjasin 1978-79 Aimo Vuorisen huippusuositun komedian Votkaturistit. Se oli valittu vuoden näytelmäksi. Ohjaus oli kritiikin mukaan onnistunut ja sai myrskyisän yleisövastaanoton. Ensi-illan liput oli laitettu ennakkoon kirjakauppaan, joka aukesi klo. 9.00. Ihmiset tulivat jo kahdeksan aikaan jonottamaan lippuja, jotka loppuivat heti. Ihmisiä jäi runsaasti oven taakse, ovia potkittiin ja melskattiin muutoinkin, joten jouduttiin uhkaamaan jopa poliisilla. Ajattelin tuolloin mielessä, että Mikkeli on todella mukava paikka.

2. Komedian jälkeen tartuin todella vaativaan tekstiin, Pekka Lounelan Arvid Järnefeltin elämästä kertovaan ”Ken talonsa jättää”. Tämä filosofispoliittinen mammuttinäytelmä kesti noin kolme tuntia ja kritiikki otsikoikin ”Kansalaisopiston jättiurakka”

3. Perustin heti tultuani Mikkeliin myös ns. sekaryhmiä, jossa oli sekä lapsia että aikuisia. Lasten mukaan ottamista ei aina katsottu ihan suopeasti, mutta näin, että tulevaisuudessa lapsetkin kansoittavat kansalaisopistot. Näin onkin tapahtunut, mutta laki astui voimaan vasta 1980-luvun puolivälissä (Laki, joka sallii alle 16 vuotiaiden osallistua taito- ja taideaineisiin). Omat lapset olivat lähes kaikissa produktioissa mukana, isä pääsi hieman vähemmällä lasten iltahoidosta. Joka tapauksessa nyt alkoi yleisönä olla lapsiperheitä kun teimme runsaasti satunäytelmiä ja lausuntaesityksiä lasten ja aikuisten kanssa. Mieleenpainuvia ovat mm. Mistä on ekaluokkalaiset tehty?. Myös Esko-Pekka Tiitisen laulunäytelmä Einokki-poika on jäänyt mieleen, koska se kertoo ”tiitismäisen” hulvattomalla tavalla minulle rakkaasta aiheesta: luovuuden ja taidetoiminnan merkityksestä lapsen elämässä

Ehkä kuitenkin merkittävin muisto on kun tein maailman ensimmäisen kerran sekä puhe-että viittomakielellä kaksi täysipitkää lasten näytelmää: Lumikki ja seitsemän kääpiötä (sekaryhmä, jolla esiinnyttiin kulttuuripäivillä ja kuulovammaisten kouluilla eri puolella Suomea ja pelkästään lapsista koostuva Pekka Töpöhäntä, joka pääsi Viroon esiintymään. Satuteatteri Tarapaappa (nimi: entisajan hyrrälelu) sai esiintyä mm. Tamsalun kulttuurikeskuksessa, jossa sodan jälkeen oli vain kerran ollut Tampereen Työväen Teatteri. Esiinnyimme myös Tallinnan marionettiteatterissa, jonne oli kutsuttuna alueen kuulovammaiset lapset. Eestin televisio seurasi meitä kahden päivän ajan ja näille mukana olleille lapsille, joita oli tosi paljon (kaksi kuulovammaista mukana), se oli todellinen elämän ”huippukokemus”. Näistä produktioista tehtiin myös TV-ohjelmaa ja kirjoitettiin paljon. Kun kuulovammaisten lasten vanhempia haastateltiin, he kertoivat, että ”ensimmäisen kerran heidän lapsensa ymmärsi, mitä näyttämöllä tapahtuu”, moni itki ilosta.

Kun osallistuimme Karjaliiton päiville, teatterineuvos Kaarina Virolainen kiitti minua ja sanoi: ”Toivottavasti jaksat tulevaisuudessakin tehdä sosiaalista teatteria”. Tuolloin ei vielä puhuttu mistään yhteisöteatterista, ei sosiaalikulttuurisesta innostamisesta. Nyt olen ollut sillä tiellä jo vuosia, mutta siemen löytyy mm. edellä mainitusta työstä.

Kauhukakara ja Superkissa- viimeinen ohjaustyö kansalaisopistolla

Eeva-Liisa Mannerin lapsiooppera Kauhukakara ja Superkissa on kansalaisopistoajan viimeinen ohjaustyö. Se oli haastava ohjaustyö, erityisesti koska siihen ei ollut valmista musiikkia. Se piti säveltää ja oppilasryhmässä olikin taitava Soile, joka teki siihen musiikin. Superkissana lauloi oma poikani Martin. Esitys sai hyvän julkisen palautteen, joten tähän kohtaan oli hyvä sulkea yksi ovi.

 

5. Merkittävin taiteellinen työvoitto aikuisnäyttelijöiden kanssa on kuitenkin 1981 ensi-illan saanut Claes Anderssonin mielisairaalanäytelmä (perustuu potilaskertomuksiin) ”Vaiennetut äänet”, joka sai erinomaisen kritiikin. Se osallistui Työväen Näyttämöpäiville ja noteerattiin parhaimmistoon. Sai myöhemmin läänin taidetoimikunnan vuoden harrastajateatteriteko palkinnon. Palasin tekstiin myöhemmin Otavan sosiaalialan oppilaitoksessa. Tein erään luokan kanssa, jolla oli meneillään mielenterveystyön jakso, näytelmän hieman eri tapaan. osallistuimme sillä SAKU:N valtakunnallisiin kulttuurikilpailuihin. Saimme pronssia. Osallistuin useaan kertaan näihin kisoihin oppilaitteni kanssa, menestys oli taattu ja alettiin puhua, ”että Otavasta tulee aina jotakin mieleenpainuvaa”. Kuitenkin olimme pieni ja varsin uusi oppilaitos, jolla ei ollut minkäänlaisia osallistumisperinteitä. Mutta henki oli hyvä.

6. Ohjaustöitä Otavan sosiaalialan oppilaitoksessa

Ilmaisuaineiden opettajana minulla oli alusta asti varsin vapaat kädet luoda uudentyyppistä, sosiaali- ja terveysalan koulutukseen soveltuvaa opetusta. Oppimateriaalia ei ollut, joten ”tyhjästä piti nyhjätä”. Tavoitteena oli avata ovet ympäröivään yhteisöön ja tuottaa oppilaiden kanssa kulttuuria niille, jotka jäävät kulttuurivirran ulkopuolelle: vanhukset, lapset, vammaiset, vangit ym. Sen lisäksi sain ohjata edelleen näytelmiä, joilla oppilaitos osallistui SAKU:n (Suomen ammatillisten oppilaitosten kulttuuri- ja urheilujärjestö) vuosittaisiin kulttuurikisoihin. Pienenä ja tuntemattomana oppilaitoksena menestyimme yllättävän hyvin: yksi hopea- ja neljä pronssimitalia näytelmäsarjassa.   

Mieleenpainuvin produktio tältä ajalta oli ehdottomasti Firdaus – erään prostituoidun tarina. Se pohjautuu Nawal El Saadawin tosipohjaiseen novelliin Nainen nollapisteessä, joka lukukokemuksena kolahti munaskuihin asti. Artikla 5-ryhmä koostui sekä Otavan sosiaalialan oppilaitoksen nuorista oppilaista että mikkeliläisistä taide-elämän ”julkkiksista” , mukana mm. taiteilija Aira Ihalainen, kansantaiteilija Kauko Antero Ikonen ja kulttuurisihteeri Helena Partanen. Tämän näytelmän haluaisin ohjata uudelleen, koska se kertoo naisiin kohdistuvasta laajamittaisesta väkivallasta ja sen seuraamuksista.

 

7. ”Oma lapsiteatteri” – 1990-1999

 Kun vuonna 1990 siirryin upouuteen Otavan sosiaalialan oppilaitokseen ilmaisuaineiden opettajaksi, myöhemmin lehtoriksi, vapautui minulla illat ns. omaan käyttöön. Asuimme Mikkelin maalaiskunnan puolella Sairilan koulukiinteistössä ja minua pyydettiin heti vetämään koulun lapsiteatteria. Myös Mikkelin karjalaiset pyysivät, joten lapsiteatterista tuli sekä koulun että karjalaisten yhteinen ryhmä. Se sai nimekseen Kukulit, joka karjalan kielellä tarkoittaa käenpoikasia. Kukuleiden kanssa rakensimme yhdessä monta hulvatonta esitystä, joilla kiersimme maakuntaa ja valtakunnallisia katselmuksia. Suomen Harrastajateatteriliiton Spotti-tapahtumassa saimme stipendin ”Ovatko hölmöläiset kuolleet”-esityksestä: tuomaristo oli riemuissaan ”karjalaislasten uskomattoman luontevasta esiintymisestä” ja omakutoisen tekstin ajankohtaisuudesta. Kukulitkin kasvoivat ja myöhemmin ryhmä vaihtoi nimensä Sairilan Satusisseiksi. Viimeinen esitys ”Sir Vilin käytöskoulu” oli sikäli erikoinen, että mukana oli kahdeksan poikaa ja kaksi tyttöä. Vuonna 1999 Sairilan vanha koulurakennus purettiin ja muutimme pois. Siihen päättyi myös lapsiteatterin tarina, tarina siitä, mihin lapset voivat yltää, jos heidän ehdoillaan ja heitä kunnioittaen tehdään teatteria.

Mikkelin maalaiskunnan kulttuuripalkinto 1998

 

- palkittiin työstä lasten kulttuurin saralla.

 

8. Muistojen teatteri (Reminiscence Theatre) on uusi teatterilaji, joka poikkeaa perinteisestä teatterista. Muistojen teatteri dokumentoi elettyä elämää teatterin keinoin. Se on osoittautunut vahvaksi muistelutyön ja erityisesti sukupolvet ylittävän kulttuurityön välineenä. Tämä työskentelytapa avaa suoran ja elämyksellisen linkin yksilön kautta kerrottuun lähihistoriaan.

Suomeen Muistojen teatterin Englannista toi senioriteatteria tutkinut Leonie Hohenthal-Antin.Muistojen teatteri perustettiin Muistojen Talolle tammikuussa 2005. Ensimmäinen Muistojen teatterin esitys oli Elämää Kotkassa sodan varjossa, jonka ensi-ilta oli huhtikuussa 2005 Eurooppalaisen muistorasianäyttelyn yhteydessä.

Esitys rakentui seuraavalla tavalla: Muistojen teatterin ohjaaja Leonie Hohenthal-Antin loi viitteellisen käsikirjoituksen ryhmäläisten muistoista, sota-ajan iloista ja suruista. Käsikirjoitus toimi eräänlaisena skenaariona antaen tilaa improvisoinnille ja ennen kaikkea muistoille, joita esitystenkin aikana ilmaantui lisää. Esityksessä näyttelijät eivät menneet ”rooleihin” vaan he esiintyvät itsenään ja muistelevat omia todellisia sota-ajan kokemuksia.
Muistojen teatterin tekemisessä on tärkeää pitäytyä liialliselta tekstin dramatisoinnilta, koska se riistää ikäihmiseltä hänen oman tarinansa
 
Elämää Kotkassa sodan varjossa – näytelmä oli ohjelmistossa kaksi vuotta. Sitä esitettiin useassa vanhainkodissa ja palvelutalossa. ”Harvinaista herkkua, kaiken tuon olen kokenut itse”, sanoi kotkalainen miespuolinen vanhainkotiasukas. Näytelmä osallistui syksyllä 2005 Mikkelissä senioriteatteripäiville ja viimeksi se esiintyi Suomen Harrastajateatteriliiton senioriteatteripäivillä keväällä 2007.

 

Mikkelin ensimmäinen tarinateatteri

 Vuonna 1993 osallistuin kansainväliseen tarinateatterikoulutukseen ja tapahtumaan ”Midnight Sun Conference of Play Back Theatre” Rautalammilla. Sain kipinän ja perustin teologi ja laulunopettajani Riitta Kuusen kanssa Mikkeliin oman tarinateatterin. Se toimi kaksi vuotta ja tarinateatterin oppeja sovelsin lähes kaikkeen opetukseen Otavan sosiaalialan oppilaitoksessa. Kun myöhemmin tutustuin ja perustin Suomen ensimmäisen muistojen teatterin, havaitsin näillä runsaasti yhtymäkohtia. Olen kirjassani Muistot näkyviksi (2009) verrannut tarinateatteria ja muistojen teatteria.

 

2013 Leonie perusti uuden muistojen teatteriryhmän Kotkan Muistojen Talolle.

Ryhmä valmisti näytelmän viiden näyttelijän henkilökohtaisista teatterimuistoista: MUISTATHAN KAI? . Näytelmän ensi-ilta oli 8.4. Nelosteatteri festivaaleilla Kotkassa. Kevään ja kesän aikana esityksiä on ollut eri hoivakodeissa Kotkassa, Haminassa, Vantaalla ja Lappeenrannassa. Esitykset jatkuvat syksyllä (kts. www.muistojentalo.fi)

Teatterikriitikkona

9. Minua pyydettiin teatterikriitikoksi Uutisviikkoon 1989. Kokemus oli mielenkiintoinen.

Käsikirjoittajana

10. Olen suurimman osan produktioista itse käsikirjoittanut joko jonkun teeman pohjalta tai dramatisoinnut valmiita tekstejä, muunnellut niitä mielin määrin. Kun tein työtä lapsiteatterini kanssa, annoin lasten vaikuttaa lopputulokseen, periaate on ollut, että ryhmän on täytynyt kokea se ”omaksi jutukseen” ja useimmiten roolitkin on räätälöity tyypin mukaan.

Näyttelijänä

11. Kun muistelee omaa teatteriuraa, joka jatkuu, niin tuntuu, että on joutunut surffailemaan monessa roolissa. Kaikki teatterin osa-alueet on koettu. Muistan kun eräässä produktiossa hoidin samanaikaisesti kuiskaamisen, diojen näytön, verhon vedon ja musiikin. Viheltämällä markeerasin junaa. Näyttelijänä olen ollut vähemmän, vaikka se puoli kiinnostaisi. Olin viisi vuotta oopperakuorossa, joten tuntuma on siihenkin puoleen. Jos saisin aloittaa elämäni uudelleen, niin ehkä alkaisin laulamalla ja näyttelemällä.

Oopperakuorossa 1990-1995

 Kun työn vaihdon takia illat vapautuivat, voin ensimmäistä kertaa harrastaa myös itse, eikä vain ”harrastuttaa” muita. Olin opiskellut joitakin vuosia yksilaulua laulun opettaja Riitta Kuusen johdolla ja myös musiikkiopistossa Hilkka Tarkiaisen oppilaana. Suoritin ykköstutkinnon ja liityin Mikkelin oopperayhdistyksen oopperakuoroon. Laulu on ollut suurimpia intohimojani ja jos saisin aloittaa elämäni uudelleen, niin laulaen aloittaisin. Oopperoista mieleenpainuvin oli tietysti Bizetin Carmen, jossa olin tupakkatyttönä.

Lauloin myös näinä vuosina solistina Elli Sonkkasen kanteleryhmässä ja muutoinkin esiinnyimme yhdessä mm. sairaaloissa.

Alkuun