Muistelutyön luovien menetelmien kehittämistyön käynnisti Pam Schweitzer 1983 Lontoossa, perustamalla maailman ensimmäisen ”Muistojen teatterin” (Reminiscence Theatre). Ammattinäyttelijät Schweitzerin johdolla työstivät ikäihmisten muistot teatteriksi. Haastateltavat ikäihmiset toimivat koko teatterintekoprosessin ajan oman elämänsä asiantuntijoina.

Age Exchange, Reminiscence Centre avattiin Lontoon Blackheathissa 1987 ja Schweitzerin käynnistämä kehittämistyö laajeni: teatteriryhmät eriytyivät nuoriso- ja lapsiryhmiksi, seka- ja senioriryhmiksi sekä myöhemmin maahanmuuttajaryhmiksi. Lisäksi kuvaan astuivat muistorasiat, teemarasiat, näyttelyt ja kansainväliseksi laajentunut koulutustyö.

Leonie Hohenthal-Antin toi opit ja ideat Suomeen ja Kotkaan avattiin 2005 Muistojen talo, joka pääsi heti mukaan Euroopan muistelutyöverkoston laajaan Voimaa muistoista muistorasiaprojektiin. Muistojen talossa on esillä kokoelma muistorasioita, osa Kotkassa tehtyjä kiertää edelleen pitkin Eurooppaa. Muistojen talolla on runsaasti vaihtuvia muistoihin pohjautuvia näyttelyitä, Muistojen teatteri, Nukketeatteri ja erilaisia tapahtumia. Lisäksi Muistojen talo järjestää koulutusta mm Kaakkois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen kanssa.

Muistorasiaa voi kutsua eletyn elämän pienoisnäyttämöksi, jossa pääosaa näyttelee yksilön lähihistoriakokemukset ja muistot. Muistorasia on yksilön elämänhistorian, -tyylin tai -vaiheen visuaalinen luova teos. Se on teksteistä, dokumenteista, kuvista ja esineistä koostuva, rasiaan rakennettu kolmiulotteinen kollaasityö.

Muistorasia voi olla joko henkilökohtainen (Memory Box) tai yhteisöllinen, johonkin teeman pohjautuva (Reminiscence Box).

Teemarasia voi kertoa esim. miten ennen käytiin koulua. Se voi kuvata jotakin määrättyä historiavaihetta, kuten sota-aikaa. Teemarasia porautuu yleisellä tasolla arkiseen elämään, kertoen miten ennen elettiin.

Muistojen teatteri on eräs muistelutyön vahvimpia välineitä. Sen voima piilee siinä, että se ei ainoastaan kerro, millaista elämä ennen oli, vaan se näyttää konkreettisesti toimivien ihmisten kautta, miten asiat on koettu ja miten ne muistoissa elää. Muistojen teatteri voi olla hyvin moninaista ja esittäjinä voi olla kaiken ikäisiä. Yhteistä on kuitenkin se, että ikäihmisten kertomat muistot dokumentoidaan teatterin keinoin.

Kaikki ihmiset muistelevat. Robert N. Butler määrittelee muistelun ”menneisyyden mieleen palauttamisprosessiksi”. Jos muistelua käytetään ammatillisena työmuotona, sitä kutsutaan muistelutyöksi. Muistelutyö on ”työmenetelmä”, joka käyttää muistelua virittäviä toimintamuotoja systemaattisella tavalla.

Jos käytämme taiteen tarjoamia keinoja muistelutyössä, siitä tulee mielenkiintoista ja haasteellista. Kun muistot dokumentoidaan taiteeksi, voidaan ne jakaa muille koettaviksi. Ikäihmisestä tulee lähihistorian ja henkilökohtaisen kokemuksen konsultti: hän saa äänen ja hänestä tulee näkyvä. Hänen kauttaan siirtyy ns. ”hiljainen tieto” ja kulttuuriperintö. Hänen yksilölliset, eletyn elämän kokemukset tuovat tuoreella ja elävällä tavalla valoa lähihistoriaan. Samalla rakennetaan siltaa sukupolvien ja kulttuurien välille.

Kun mikkeliläinen Juho jäi leskeksi, käynnisti hän uuden elämänvaiheen - ”luovan seikkailun”-, johon kuului ”mandoliini, hanuri, tanssi ja teatteri”. Eli asioita, jotka ovat erityisen energisoivia ja voimaannuttavia: Annos onnellisuuseliksiiriä. Tätä kirjoittaessa on Juho täyttänyt 101 v. ja hän on yhä elämänmenossa mukana.

Kun itse käynnistin oman ”luovan seikkailuni” ikääntymisen ja luovuuden saloihin keväällä 1997, täytti Juho 90 ja näytteli ensirakastajaa senioriteatteri Kutkutuksen itse tekemässä näytelmässä Kohtaamisia puistossa:

” Kyllä tämä niin paljo virkistää, et ku alkaa tuo esiintymiskuumekkii olla pois, niin nyt tää on oikein hauskaa. No ikäähän ei minulla paljoo oo, kolme päivää yli 90. Mutta ku ei vaa peilii kato, niin 18 vuotiaalta tuntuu.”

Tunnen hieman samoin kuin Juho, kun katson ammatillista työuraani taaksepäin. Eihän siitä ole kuin ”tovi”, kun marssin vuonna 1978 suoraan yliopistopenkiltä teatteri- ja maisterin paperit taskussa Mikkelin kansalaisopiston esitystaidollisten aineiden opettajaksi – legendaarisen Aija Talvi-Oksasen manttelinperijäksi. Tuntuu, että olen yhä ”nuori” ja haluni käynnistää aina uusi vaihe elämässä jatkuu. Tunnen, että luomisvoimani ei ole ehtynyt ja luovuus ilmiönä jaksaa aina ja yhä kiinnostaa.

Lue lisää täältä

Vuosituhansia on uskottu siihen, että taide parantaa. Jo antiikin aikana taidetta käytettiin hoidon välineenä, esim. huilumusiikin ajateltiin parantavan masennuksen, teatteriesityksen synnyttämä vahva emotionaalinen lataus auttoi neurooseihin. Viimeaikaiset ensimmäiset aihetta käsittelevät kliiniset tutkimukset todentavat tämän uskomuksen. Kulttuuritoiminnalla ja taiteilla näyttäisi todella olevan merkittävä, myönteinen vaikutus ihmisen terveydentilaan. Boinkum Benson Konlaanin Uumajan yliopistossa tehty väitöstutkimus Cultural Experience and Health. The cóherence of health and leisure time activities (2001) on herättänyt laajaa kiinnostusta, erityisesti koska se kuuluu lääketieteen alaan. Konlaan selvitti 25 000 ruotsalaisen terveyden ja kulttuuritoiminnan välisen yhteyden. Tutkimuksessa vertailtiin mm. seuraavia harrastuksia: elokuva-, teatteri-, konsertti-, taidenäyttelykäyntejä, kirkossa käyntiä ja penkkiurheilua. Koehenkilöitä seurattiin kahdeksan vuoden ajan.
Kun vertailtiin kulttuurin osallistuneiden ja osallistumattomien terveystietoja keskenään, todettiin, että kulttuuritoimintoihin osallistumattomilla on yli 57%:a suurempi riski sairauden kokemiseen. Positiivisimmin koettuun terveydentilaan vaikuttivat museossa käynnit ja seuraavaksi käynnit konserteissa, elokuvissa ja taidenäyttelyissä. Konlaanin tutkimus osoitti myös, että kulttuuritoimintaan osallistumisella on selkeitä fysiologisia vaikutuksia: “hyvinvointihormoni“ (adrenaliini ja prolaktiini) -arvot olivat korkeammat ja verenpainearvot alhaisemmat kuin kulttuuritoimintaan osallistumattomilla. Psyykkiset ongelmat vähenivät, samoin sydän- ja verenkiertotaudit. Tutkija toteaakin:

Lue lisää täältä